Kerta seisoin, niin näin unta,
Meren reunal vieraas maas;
Etääl siinti koti-ranta,
Sinne mielin tulla taas.
Mutta uni, joka ensin
Vei mun maastain, immestäin,
Hänen siivillänsä lensin
Jälleen koti-maahan päin.
Siirsin mielel intovalla
Pojes Suomeen ihanaan,
Siirsin vinhast pilvein alla,
Siks kuin löysin kunnasmaan.
Tuima tuuli pilvet poisti,
Kaunis päivä paisto taas;
Vuori loisti, viita loisti,
Koski pauhas koti-maas.
Impein eteheeni väikky:
Silmä iski salamoi,
Kiharien yössä läikky
Otsa niinkuin aamun koi.
Ihastelin otsan aamuu,
Mesi-huulii suutelin.
Suutelinko taivon haamuu?
Hekumasta heräsin.
Tapauksen tahdon kertoo, vaik'ei juuri
Ihmeellisen, mutta lempeän ja hellän.
Äiti, lapsi helmas, illan paistees nukkui
Kaunisnummen kankahalle. Korkeet hongat
Humisivat ympärillä, päivän loimo
Länteen kallistui ja pilvet purjehtelit
Lumi-valkoisina sinertäväl taivaal.—
Aurinkoa, joka kuumoittaa jo vaisust
Puitten välis, lapsi ihastelee;
Luulee että hän sen käsittäis, ja jättää
Uneksuvan äitins, lähtee kulta-pyörää
Hongan oksalt ottamaan ja katoo metsään.—
Äiti heräyy ja pelol lastans kaipaa,
Rientää häntä etsimään ja etsii tuskal
Illan himeydes ympär Kaunisnummee.
Huutaa ei hän tainnut, sillä ääni
Säikäyksest lankes. Vaitina hän juoksi
Kanervaista maata myöden: poski poltti,
Veri suonis riehui, tuskan hiki-helmet
Juoksit otsalt ales. Se oil' sielun myrsky,
Joka äänetöinnä ärjyvi ja polttaa.—
Vimmasta hän pyörtyy, mutta ätin-lempi
Iskee tulta taas ja mieli kirkastuvi
Ja hän nousee, etsii kiivaammin kuin ennen.—
Mutta koska illan hymyilevä lamppu
Sammui töyrään taakse, seisoi lapsi yössä
Kummastuneena ja sydämmessä pelko.
Lähti jälleen astelemaan äitii kohden,
Astelikin ahkerast, mut joutui aina
Samaan paikkaan, josta vasta lähti.
Yö jo pimeni ja epäilyksen tuska
Lapsen käsitti ja itkemään hän päätyi;
Itkun saattoi äitin korviin lempee kaiku.
Äiti riensi vilkkaasti kuin öinen haamu
Ääntä kohden, löysi lapsens kanervistost,
Kääri hänen helmohins ja ilons
Muuttui niinkuin vaisuks unen-näöks.—
Mutta aukenivat lopult kyynel-lähteet,
Että kiiriit helmet kirkkaat sammuttamaan
Posken polttoo. Kelmeys nyt kaunis väikkyi
Kasvoillansa niinkuin itä-pohjan reunal,
Jossa valkeni jo päivä, sillä pian
Pohjolassa katoo kesä-yösen hämär'.
Kelmeempi kuin ennen äiti oli,
Kelmeempi kuin ennen lapsi äitins helmas;—
Mutta hellemmin kuin ennen tytkyi sydän
Sydänt vastaan somas hiljaisuudes.
Myrskyy seuraa tyyneys, mut tyyneydes
Kävi onni-autuu'n hymisevä tuuli,
Hieno niinkuin louna-tuuli,
Joka, tultuansa yli vilja-pellon,
Lähenevi meitä viherjäisel niitul.
Runoelma
Lukija on näissä runoelmissa kohtaava useita päätelyhennyksiä, joita tähän asti kirjakielessä osittain ei liene ollenkaan—senlaiset lyhennykset ovat tässä toki hyvin harvat—osittain on säästäväisesti käytetty, ja silloin aina lyhennysmerkillä, mutta tässä ilman, ja joita hän sentähden aluksi ehkä oudoksunee. Vaan kun puhekieli, ainakin Etelä-Suomessa, näitä lyhennyksiä käyttää ja koska niiden käyttämisellä voidaan kielellemme lisätä lyhykäisiä ja varsinkin yksitavuisia sanoja, joita se tarvitsee, voidaksensa keveämmästi liikkua vaihtelevaisissa, uudemmissa runomitan laaduissa, uskaltaa tekijä pitää mainituita lyhennyksiä luvallisina. Sallittakoon se olla hänellä vakuutuksena, että suomenkieli on vastedes siinä suunnassa muodostuva. Myös hiljaan on Herra Kanslianeuvos E. Lönnrot tunnustanut noita lyhennettyitäkin säännöllisiksi. Hän lausuu (Katso »Vanhoja ja Uusia Virsiä Suomalaisen Virsikirjan korjaamista varten». Siv. 158): »Kirjoittaisin ennemmin: uskos, uskoi, uskom, uskokam j.n.e. kuin uskoss', uskoll' uskomm', uskokaamm'. Miksi suomenki kielen sanoilla ei saisi paikoin olla kaksi päätettä, toinen lyhempi toinen pidempi?» Niin hän, ja sitä tapaa on hän myös käytellyt virsissänsä, vaikka toki harvemmin kuin tekijä tässä kirjassa.
Kanervakankaalla sauvupi miilu
Honkien juurilla,
Vartija on sillä vakava ukko,
Partanen harmaapää;
Hän ahkerast nuijaansa käyttelee,
Ja kumahtaa kanervakangas.
Taas kiven ääressä istuuvi vanha
Kauhaansa veistellen,
Hohteessa tervasen, leimuvan kannon,
Syksysen taivaan ali,
Kosk korkea Pohjola tulta lyö
Ja loistavat tuhannet tähdet.
Tähtien joukkoa katselee ukko,
Tyyneesti miettien:
Onko ne kynttilöi taivahan häistä,
Salista loistavast,
Tai hurskaitten kirkkaita henkii täält,
Nyt kunnian istuimil siellä?
Mietteilee ukko ja ummistaa viimein
Silmänsä unehen,
Kohtapa kuitenkin joutsenten liuta
Siivillä vinkuvil
Pois tienoihin etelän kiitäen,
Taas unesta herättää vanhan.
Vauhdilla vasaman jänönen juoksee
Ohitse nuotion,
Vainoo hänt valkeakuononen kettu
Vikkeläst oikaisten,
Ja huhkain kuin keijunen Tuonelast
Heit hienoilla siivillä seuraa.
Ääni nyt kaikuvi: »Kankahan-Ranki,
Kiirehdi katsomaan
Kuolemaa kuusiston sankarin vanhan!»
Nuotiolt vastataan:
»En jouda, kosk suojella täytyy mun
Täss' valkeal ystävää vanhaa.»
Hetken pääst ryske ja pauhina ankar
Tienoissa ympär käy,
Jyskyyvi tanner ja oksiltans linnut
Lentävät säikähtäin,
Ja kaatuipa kuusista korkein nyt,
Ja kuollut oil »sankari vanha».
Vartija nukkuu, mutta kosk taasen
Unest hän heräyy,
Korkea, harteva Metsolan herra
Seisovi nuotiol;
Hän selkäänsä lämmittää myhäillen
Ja pyhkeilee karheaa partaans.
Katsannol tyyneel, kaukana pelvost,
Huulilla hymyvil,
Kanervavuoteeltans katselee ukko
Kuningast ankaraa,
Mi viimein taas vakaasti astelee
Pois linnaansa himmeään, jylhään.
Näköjä kummia ilmestyy vielä,
Kauniita neitoja,
Tapion neitoja hyppelee ympär
Leimuvan valkean,
Ja kivensä juurelta hymyten
Heit katselee vartija vanha.
Kirkas kuin auringon paisteessa lähde
On heidän silmänsä,
Seppele päässä on varsista puolan,
Helmensä mustikoist,
Ja rintojen pyöreillä kunnahil
Kaks kaunista mansikkaa hohtaa.
Niinpä, kosk kankaalla pohjonen soittaa,
Tähtien loistaes
Hyppelee Tapion impien joukko
Nuotion ympäril,
Ja katoo kuin sumut ja auereet,
Kuin myrskyssä sääksien parvi.
Sammuvat tähdet ja aurinko nousee
Idästä kiirien,
Metsäsilt vuorilta kaikuvi kauvas
Kuherrus terrien,
Ja oksilla pisarat kastehen
Nyt kirkkaina helminä kiiltää.
Paimenet ukkoa katsomaan käyvät
Pilliä soitellen,
Käy hänen luoksensa ampuja metsäst
Torvea soitellen,
Ja sillonpa piippunsa pilveilee,
Niin ukon kuin ampujan uljaan.
Sillonpa hymyten kertoilee ukko
Ihmei ja tarinoi
Metsolan tummista, kaikuvist linnoist,
Luolista Vuorelan;
Sä kuultelet kanervavuoteella,
Ja hongiston kantele kaikuu.
Niinpä hän, kylästä kaukana, viettää
Aikansa, harmaapää:
Millon hän istuu ja kauhaansa veistää
Leimuval nuotiol,
Ja millon taas nuijiilee miiluans,
Ja kumahtaa kanervakangas.
Nyt kanssani keinuhun käy,
Mun impeni, valkeal liinal;
Kuin morsian kauniina seisoovi luonto
Iltana helluntain.
Heilahda korkeelle, keinu,
Ja liehukoon impeni liina
Illalla lempeäl.
On allamme viherjä maa
Ja päällämme sininen taivas,
Ja läntinen lehtistä laaksoa soittaa
Lintujen laulaes.
Heilahda korkeelle, keinu,
Ja liehukoon impeni liina
Illalla lempeäl.
Kun väikyn mä ylhäällä tääl,
Tääl tuulien viileäs helmas,
Niin kaukana näen mä kaunoisen
Paisteessa iltasen.
Heilahda korkeelle, keinu,
Ja liehukoon impeni liina
Illalla lempeäl.
Kuin Onnelan kaukainen maa
Niin kimmeltää ihana kunnas;
Ja sinnepä lentäisin impeni kanssa
Siivillä läntisen.
Heilahda korkeelle, keinu,
Ja liehukoon impeni liina
Illalla lempeäl.
Siel lehtinen kauhtana ain
On hartioil unisen koivun,
Ja ainiaan lempeillä kunnailla läikkyy
Helluntain vainiot.
Heilahda korkeelle, keinu,
Ja liehukoon impeni liina
Illalla lempeäl.
Siel laaksossa vainion all
On keväinen, viherjä niittu,
Mi ainiaan herttaises hämäräs siintää
Kukkasil keltaisill.
Heilahda korkeelle, keinu,
Ja liehukoon impeni liina
Illalla lempeäl.
Siel suutelee ehto ja koi
Ja siel ijankaikkinen aika
Pois kiitävi vauhdilla kiitävän virran
Himmeään Unholaan.
Seisahda, heiluva keinu,
Jo kelmenee impeni poski
Illalla lempeäl.
Sumunen ilma vuorilla väikkyy,
Raskaasti pilvet käy,
Hengittää kostee, suojanen tuuli
Himmeäs männistös,
Toki riemu lemmekäs
Himmeydes hymyilee
Kuin hääjuhla synkeäs yössä;
Tullut on joulu-ilta.
Huoneesta loistaa valkeus hauska
Vastahan kulkijan,
Hedelmii vuoden ahkerast työstä
Tornina seisoovi
Pöytävaatteel valkeal
Vierahille tarjona,
Ja laattial kiiltävät oljet
Leimues iltapystyn.
Pöydässä istuu asujat kaikki
Huoneessa loistavas,
Kellenkään määrää eteen ei panna
Lahjoista taivahan;
Kaikki yhtä ansainneet,
Kaikki tässä vierahat;
Ja koska he pöydästä käyvät,
Pauhaavat jouluvirret.
Veisaavi nuori, veisaavi vanha,
Kuultelee hartaast laps;
Sionin juhlasta veisunsa kaikuu,
Ihmeestä suurimmast,
Sankarista seimessä
Bethlehemin kaupungis,
Ja silmissä kyynele loistaa
Kuultelevalla lapsel.
Heikenee vihdoin valkean loiste,
Virsi myös vaikenee,
Äänettä kauvan istuvat kaikki
Vakaasti miettien
Tulisian hohtaes,
Punahiilen himmetes;
Ja lepohon käyvät he viimein
Vuoteelle olkiselle.
Korkea juhla, ihana ilta
Oljilla kultasil,
Valossa valkeen, ilosen liekin
Sumusen yösen kohdus!
Ken sua taitaa unohtaa?
Ken sun virttes kaikunaa?
Ken lapsukaist äitinsä helmas
Vajassa Bethlehemin?
Metsään keltakiharainen impi
Asteleevi kanervaisel maall;
Kohden taivast otsa puhdas välkkyy,
Katsannossa onpi tyyneys.
Haastelee hän yksin käydessänsä:
»Vallitsija kirkkaan korkuuden,
Suo mun aina silmät puhtaal, vakaal
Puolees taitavani katsahtaa.
Opeta mua eloo rakkauden,
Valkeutes pyhä virtakoon
Poveheni, ja mä, pelkäämättä
Pimeyden valtaa, tieni käyn.
Ja kun viimein päätetty on matka,
Astun kunniasi kaupunkiin,
Jonka muurit kullast, krysoliiteist
Hohtaa kesäsillä kunnahil.»
Mutta päivän heljä silmä sammuu,
Luonto pimeydes hengittää;
Polultansa kaunis neito eksyy,
Öises salossa hän harhailee.
Pilvet taivaal kiitää, leimahtelee,
Jyrisee, ja itkee raskahaast;
Mitä elävätä maassa, ilmas,
Rientää kätköin luolain, pesien.
Mutta mihen pakeneevi neito,
Missä myrskyssä hän suojan saa?
Eteenpäin hän yhä käyskeleevi
Kuusistossa ruohottomal maall.
Toki vakaana hän asteleevi
Jalolla ja tyyneel katsannol;
Hameliepeens tuulen siivil liehuu,
Keltakiharansa sinkoilee.
Hänen ympärilläns synkees laaksos
Tuli sinertävä välähtää,
Sillon kimmeltävän impihaamun
Näet kirkkaudes seisovan.
Harhaileevi neito sinnen tännen,
Salost jylhästä ei loppuu tul,
Öinen laakso murheellisest huokaa,
Kuni uhkais päivä tuomion.
Kohtaa häntä viimein vuori jyrkkä,
Mustat luolat vastaan tuijottaa,
Niinkuin tahtoisivat hänen niellä
Ahneest ammottaviin kitoihins.
Kun nyt seisoo impi mietiskellen,
Mihen kääntäisi hän retkensä,
Mikä ääni vuoren luolist kaikuu
Hirmuinen kuin murhan riehues?
Mitä kauheutta silmäns näkee
Tulen leimahtaes ukkosen?
Hirvei peikkoja ja kyöpeliä
Uumennoista rynkää kiljunal.
Ympär impeä he pyörötanssis
Häijyst irvistellen hyppelee,
Kiukun katsantoja viskeleevät
Öisen vaeltajan puolehen.
Mielel kamovalla, kasvoil kelmeilt
Impi seisoo heidän keskelläns,
Toki korkeuteen teroitetut
Lakkaamatta sinisilmät on.
Mutta korkuus jyrisee ja pauhaa,
Väsymättä myrsky riehuu ain,
Öinen laakso murheellisest huokaa
Kuni uhkais päivä tuomion.
Kirkuna nyt peloittava kaikuu
Karkelevain peikkoin joukosta,
Neito horjuu heidän keskellänsä,
Toki ylhääl viipyy katsantons.
Mutta myrsky äkist vaikeneevi,
Vaikeneevi ukon jyrinä,
Metsä kuultelee ja pilvet seisoo.
Mitä luonnossa nyt varrotaan?
Katso mikä kirkkaus ja loiste,
Koska pimee taivas aukenee,
Katso kuinka peikot kiljunalla
Kiirehtivät taasen luolihins.
Alla vuoren vaeltaja seisoo,
Valkeudes muotons kimmeltää,
Ihastuksella hän katsahtelee
Ylös säteilevään aukioon.
Siellä kasvot kauniit, ihmeelliset,
Juhlalliset neito nähdä saa;
Kaksi silmää ihaninta loistaa
Kohden nuorta naista vuoren all.
Kiharat kuin loimottavat liekit
Hänen ohauksil liekkuvat,
Ja hän hymyy niinkuin ylkä hymyi
Lempi hohtaa hänen huuliltans.
Mutta paistehessa kaukaisimmas
Impi näkee vielä kauniin maan,
Niitut vihannot ja tummat vuoret,
Vuoril purpuraiset hattarat.
Toki vilaukses peittyy taasen
pilviin korkeuden aukio,
Mutta peittyessä lempeet silmät
Katsahtelit vielä impeä.
Silloin autuaana impi rientää
Kotihins kuin tuulen liehaus,
Kuni jalkansa ei maata polkis,
Siivil halki metsäin lentää hän.
Nyt hän kotons pimeydes löytää,
Niinkuin henki häntä johdattais,
Päivän koittees vuoteellensa vaipuu,
Äitin murhe iloks käynyt on.
Mutta pian impi heräyypi,
Kuume hänen poskil liekehtii,
Helläst äitiäns hän syleileevi,
Taivaan tulta iskee katsantons.
»Oi, mun armas äitin!» niin hän lausuu;
Mutta houraileeko neitonen?
»Armas äiti, hame ompel mulle,
Valkase se lumivalkeaks.
Mailmaan, joka korkeudest loisti
Läpi kultakirkkaan akkunan
Tuolla pilvitunturien keskel,
Vaeltaa nyt tyttäresi pois.
Ruhtinaan, sen valtakunnan herran,
Näin mä valkeudes väikkyvän;
Kiharansa kuni liekit leimuit,
Armaasti hän mua katsahti.
Katsahti kuin onnenpäivän aamu,
Koska kuuluu tuulen hyminäs:
'Autuutes sua vartoo, riennä, riennä,
Pue päälles puhdas kauhtana.
Pääsi voitele, se kohta kantaa
Ihanaisen kunjan seppelin;
Riennä kotokartanosi juhlaan,
Sali lehditetty vartoo sua'.
Niinkuin aamu tämä katsahti hän,
Kaunis sulhaiseni, puoleeni.
Hän mun sulhaiseni, ylkämiehein?
Mikä onnen autuus ääretön!
Aatokseni ihanasti pyörtyy
Harhaellen hänen povessans,
Manttelinsa pyhäs hämärässä
Sieluin eksyileevi hymysuin.
Että synnyin tänne! Miksi synnyin
Tätä herrautta perimään?
Enpä tiedä, hekumassa hourin,
Huohottelen, neito vienoinen.
Mutta ylistetty ollos, päivä,
Koska elon kalleuden sain.
Soma päivä, kaunis kultapaiste,
Terveiseni sulle lähetän.
Niinpä ylistelen armast päivää,
Joka aukas tieni Kaunolaan;
Sinnen morsiamena mä riennän,
Riennän, riennän poskil hehkuvil.
Äiti, ompel mulle hame uusi,
Sulamithin puvun kaltainen,
Valkase se lumivalkeaksi
Pellon kukkaskedol ihanal.»
Niinpä neito lausui, mutta äiti
Päänsä murheellisna kallisti;
Ei hän Tuonelle sois tytärtänsä,
Eipä kaunist kulta-omenaans.
Mutta ahkerasti askaroitsi
Neito kuolon tuskallises työs:
Elon lippu, Kalman kelmee viiri
Liehuit vuoroin hänen kasvoillans.
Meni päivä kuumas taistelossa,
Meni kesän päivää kaksi, kolme,
Mutta vuoteeltansa impi nousi
Laskiessa päivän kolmannen.
Vuoteeltansa jalo neito nousi,
Otsa välkähteli kirkkahast;
Kiharans hän kiireest palmikoitsi,
Päällens pukei hameen valkean.
Illan ruskopilvii kuvaileevat
Hänen liekehtivät poskensa,
Hänen puheens on kuin tulen liekki,
Koska äitillens hän haastelee:
Ȁiti, kukkaisia saata mulle,
Sinearist toivon kukkaisii;
Hohtakoon mun povellani ruusu,
Koska astun saliin kunnian.»
Sinearin niitult viherjältä
Hellä äiti kukkaisia tuo,
Joilla koristaavi povens kummun
Komeest katsahtava neitonen.
Puettuna, juhlallisna seisoo
Impi kaunis, sinisilmänen
Vaipuu unisena äitins helmaan,
Nukkuu kantajansa povelle.
Mutta ulkona käy raitis myrsky,
Pauhaa mänty satavuotinen,
Työstä kotihinsa miehet käyvät,
Kotihinsa karjat laitumelt.
Ahol tuulisella hyppeleevi
Karitsainen emons ympäril.
Mutta nukkunut on äitin helmaan
Kaunis tyttärensä ainiaaks.
Läksin markkinoille Anjanpellon
Syyskuun päiväl armahal;
Ihanasti vaalea ja tyyni
Taivas päälläin kaarteli.
Kellastunut, äänetön kuin hauta
Oli Tapiolan kaupunki.
Milloin seisoin mäel korkealla
Kaukarantaan katsahtain,
Milloin laaksois hymyvissä kuljin,
Huuhelivat paimenet;
Niinpä vaelsin mä Anjanpeltoon
Hämeenmaitten kultasilla teil.
Seisoin viimein markkinoitten pauhus,
Harput soi ja kanteleet.
Poika ruskea Germaniasta
Leiskui harpun helinäl,
Vaimo vakaa Pohjanlahden ranteilt
Soitti kanteletta lempeää.
Soitto hymisi ja rattaat ryskyi,
Orhit hirnuit komeast;
Silloin näin mä ihanaisen immen,
Nuoren Hämeen-tyttären;
Mailman hyörinää hän katsahteli
Otsal vakaal, suulla hymyväl.
Näinkö koskaan impeä niin kaunist?
Oi! en elon saarel tääl;
Kuni aamun valo koillisessa
Hänen poskillans oil kelmeys;
Hänen purpuraisil huulillansa,
Mikä autuaitten hekuma!
Häntä katsahdellen matkan päästä
Uneksuen seison mä,
Autuaaksi tuntuu tämä hetki,
Tuskalliseks tuntuu se;
Povi polttaa, aatos harhaileevi,
Hämäryys ja valo vaihtelee.
Mutta katos neito näöstäni,
Kansan joukkoon peittyi hän,
Enkä löydä enään haamuansa
Anjanpellol ihanal,
En tän mailman turul lakealla
Silmiensä tähtiparii nää.
Soitto pauhasi ja orhit hirnuit
Anjanpellon markkinoil;
Sinne tänne käyskelin mä kauvan
Ihmeellisis aatoksis,
Katsahtelin löytääkseni neitoo,
Mutta turhaan kiehtoi silmäni.