Näytelmä yhdessä näytöksessä
SAKEUS (Pipliassa Zacheus), publikanien päämies Jerikossa.
LEA, hänen tyttärensä.
ARAM, eräs nuori saduseus.
JOAS, eräs fariseus.
RUBEN, publikani.
Tapaus: Palestinassa Jerikon kaupungissa Kristuksen aikana.
Sakeuksen huone; avonaisesta ovesta näkyy etäällä kallioinen seutu ja kallioin juurilla korkeita palmuja. Sakeus istuu pöydän ääressä lukien rahojansa lippaasta pöydällä.
Sakeus. Sitten Ruben.
SAKEUS. Yksi tuhatta, kaksi tuhatta, kolme tuhatta penninkiä. Siinä kolme tuhatta penninkiä.
(Kimmauttaa äkisti lippaansa kiini.) Ruben! Unohdanpa viikunatarhani.
Ruben! (Ruben tulee.)
RUBEN. Mitä tahdot, herra?
SAKEUS. Käy kerta viikuna- ja palsamitarhani ympäri ja katso, onko kaikki, niinkuin oleman pitää. Muista: hedelmät rippuvat valmiina, aita on heikko ja varkaita monta. Tee, niinkuin sanoin.
RUBEN. Teen sen heti. (Menee.)
Sakeus (yksin).
SAKEUS (Avaa taasen lippaansa ja lukee:) Kolme tuhatta, neljä tuhatta, viisi tuhatta penninkiä. Niin, viisi tuhatta penninkiä ja kasa ropoja siihen lisäksi, siinä on rikkauteni rahassa. Rikas olen, mutta miksi en rikkaampi? Viisi tuhatta penninkiä; miksi ei kymmenen tuhatta?—Mutta tuleva aika tuopi käsiini kultaa, jota Sakeus tietää ammentaa ja panna talteen.—Rikas olen, rikkaammaksi tulen, ja olenpa onnellinen myös, niin luulen. Mutta onnellisempi olisin, jos tuo kiiltävä saalis tuossa olisi kokonansa kunnialla pyydetty; mutta juuri niin ei ole laita. Enin kaikista muistelen tuota leskeä Gilgalin kaupungissa. Hän on köyhä, mutta häneltä pinnistin vikkelästi ulos kaksikymmentä penninkiä,—ja kymmenen määrää siinä kohdassa laki.—Noo, tosin puristan ja kiskon, »oikein ja väärin kokoon käärin»; mutta samoin teki tässä ennen minua toinen mies, samoin myöskin mies ennen häntä, ja niin on tapahtunut aina alusta Rooman vallan. Ja, suuri Jehovah! ken on Israelissa kylliksi luja harjoittamaan Sakeuksen virkaa, silloin tällöin horjumatta oikeuden tieltä pois? Tuskin joku voimallinen rabbi.—Mutta kuinka suuri on tuossa ropojen luku? (Lukee.—Joas tulee sisään Sakeuksen huomaamatta.)
Sakeus. Joas.
JOAS (erikseen.) Tuossa istuu ukko yksin ja, niinkuin luulen, lukee aarteitansa. Niin, siinäpä se voima, joka minua, puhdasta fariseusta, vetää väkisin ylönkatsotun publikanin huoneeseen. Tästäpä saan pitää hyvänäni paljon nuhteita ja kylmyyttä monelta vanhurskaalta ystävältäni ja heimolaiseltani. Mutta ukolla tuossa on kultaa ja tavaraa, joista ei sydämeni mieli enään erota, ei, vaan kaiken tämän rikkauden perilliseksi tahdon tulla hänen tyttärensä kautta. (Katsoen yli Sakeuksen olan.) Haa, mitkä kiiltävät kulta-kasat!
SAKEUS (huomaa Joaksen ja lyö äkisti lippaansa kiini). Mies, mitä näit?
JOAS. Kultaa, kultaa!
SAKEUS. No, miksi näytti?
JOAS. Mullaksi, mullaksi!
SAKEUS. Mullaksi? Jos niin aattelet kullasta, niin etpä koskaan pysy varallisena miehenä, vaikka ammentaisi onni sun arkkuusi vielä suuremmat perinnöt kuin ne, jotka jo saanut olet.—Multaa! Mitä? oletko tyttäreni ansaitseva ja hänen kauttansa viimein kaiken tämän kullan, jonka hiellä ja vaivalla olen koonnut vuosien kuluessa?
JOAS. Älköön tämä teitä huolettako, isä. Kuitenkin pois, kauvas minusta se, että rakastaisin täällä ylitse kaikkea tuota maallista tavaraa, jonka koi syö, ruoste raiskaa ja varkaat kaivaa. Minä pelkään ja rakastan ainoastaan Israelin Herraa, joka tähän asti on minua varjellut ja tästälähin varjelee kaikesta synnin loasta. Joas ei jumaloitse kultaa ja rikkautta; mutta hänen säästäväinen luontonsa tekee, että rikkaus hänen hallussansa ei vähene, vaan enenee päivä päivältä. Tavaraa en katso ylön, vaan rehellisellä tavalla tahdon sitä lakkaamatta koota. Ja mistä syystä? Siitä syystä, että viimein kuin näen itseni kyllin varakkaaksi, taidan harjoitella laupeuden töitä Herran kunniaksi.
SAKEUS. Mutta aina varovasti, aina varovasti, muistellen pahoja päiviä, jotka voivat meitä lähestyä.
JOAS. Varovasti, sen tiedätte.
SAKEUS. Minä tiedän, että toimitan Lealleni miehen, joka ei tuhlaa, mitä Sakeus on koonnut, vaan saattaa säästöt paisumaan yhä enemmän ja pitää köyhyyden kaukana siitä huoneesta, jossa tyttäreni emännöitsee. Joas, rakastatko lastani?
JOAS. Vähemmän kuin Jehovaa, enemmän kuin itseäni.
SAKEUS. Ja enemmän kuin minun kultaani?
JOAS. Mitä kysytte?
SAKEUS. Yhtä kysyn. Katso, jos nyt pahapäiväni tulisi, ryntäisi päälleni tuulen puuskana, kuin ennen Jobin onnettomuuden päivä, temmaisten minulta kaikki, ja minä seisoisin kerjäläissauva kädessä; sano, ottaisitko sittenkin tyttäreni vaimokses?
JOAS. Elohimin nimessä, minä ottaisin hänet.
SAKEUS. Terve sinä!
JOAS. Rakkauteni häntä kohtaan ei ole kullan pyyntiä, vaan puhdas ihastus, niinkuin ennen Jaakopin povessa Raakkelia kohtaan.
SAKEUS. Poikani, minä tahdon uskoa sen, ja olen valmis laittamaan häitä.
JOAS. Yhtä mielin kerran vielä kysyä. Naituani tyttärenne, kuinka suuren huomenlahjan saan?
SAKEUS. Kaksi tuhatta penninkiä.
JOAS. Ei, kolme tuhatta.
SAKEUS. Kaksi tuhatta, ei äyriä enemmän. Mutta mentyäni viimein isieni luokse, silloin tiedät saavasi kaikki; ole tyytyväinen.
JOAS. Vakaasti suostun odottamaan, kun vaan kerran olen saanut tyttärenne. Mutta siinähän on solmu.
SAKEUS. Jonka avaa isän valta.
JOAS. Hänen sydämmensä on minua kohtaan kylmä, mutta Aramille aivan hempeä.
SAKEUS. Vaan sinä hänet saat, mutta Aram saakoon sauvastani, jos kerran vielä hän uskaltaisi astua minun huoneeseni. Monta on minulla syytä hyljätä tämä mies. Katso, hän on saduseus, vaikka alhaista säätyä, ja siis enemmän vielä inhoittava kuin itse saduseusten päämies. Hän on puoleksi Kreikkalainen, lukee yhtä kevytmielisesti Moseksen lakia kuin pakanain saastaisia kirjoituksia. Tutkistella muukalaisten eksyttäviä kirjoja: rangaistuksen alainen teko!
JOAS. Kivitystä ansaitseva, kivitystä.
SAKEUS. Ja mikä on hän vielä? Köyhä rotta. Ja se on pykälistä pahin.
Antaisinko siis tyttäreni hänelle? En, niin kauvan kuin elää Israelin
Jumala!
JOAS. Minä kiitän teitä. Mutta olkoon asia lujasti vahvistettu, vierasmiesten kuullen.
SAKEUS. Se tapahtukoon, kun tyttäreni tulee.
JOAS. Missä viipyy hän? Ehkä tuon kirotun saduseuksen luona taas, hänen viekkaan äitinsä puheilla.
SAKEUS. Erehdytpä. Nyt on hän luvallani pois, mutta kadunpa toki, että päästin hänen. Jo eilen läksi hän erään ystävänsä seurassa katsomaan tuota profeettaa, näkemään hänen ihmeitänsä, joista kerrotaan loppumatta. Kimahtihan—ja sen mahdat tietää—eilen kaupungissamme suuri huuto ja maine tuosta eriskummallisesta miehestä, tuosta Natsarenuksesta, jota kutsutaan profeetaksi, vieläpä Messiaaksikin.
JOAS. Kaikki hulluutta! Tutkistele kirjoja; niistä olet löytävä järkähtämättömän todistuksen, ettei tule profeettaa Natsaretin kaupungista, saatikka Messias, Israelin luvattu ylkä, Davidin huoneen herra.
SAKEUS. Minä sanon: niin kertoilee kansa.
JOAS. Tämä kansa, tämä viheliäinen joukko, joka ei tunne lakia eikä profeettoja, olkoon kirottu! Kirottu olkoon tomppelikas roistokansa! Ah, että laskitte neidon siihen petolliseen virtaan.
SAKEUS. Toivon kuitenkin…
JOAS. Vaiti! Seitsemännen rukouksen hetki on tullut. (Laskee polvillensa ja rukoilee.) Minä nostan käteni ylös korkeuteen ja kiitän sinua, Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala, Jaakopin Jumala ja meidän isäimme Jumala! Minä kiitän sinua, etten ole ryöväri, en varas enkä valehtelija, etten istu siellä, missä pilkkaajat istuvat, vaan käyskelen kaukana jumalattomain retkiltä. Katso, minä olen kuin istutettu viikunapuu juoksevan virran reunalla, joka aina on kantava hedelmänsä oikeaan aikaan ja jonka lehdet eivät lakastu. Kaksi kertaa viikossa minä paastoan, kerran viikossa lahjoitan uhriarkkuhun äyrin, ja aina Sinua sapattina ylistän, veisaten temppelin pyhässä savussa. Herra, ken palvelee sinua hartaammin Benjamin maassa, ja ken on siis enemmän ansaitseva, että hänen hyvin kävis, niin istuessa kuin astuessa, niin maatessa kuin valvoessa? Herra, suojele Joasta aina, mutta syökse hänen vihamiehensä helvetin tuleen! Kuule rukoukseni, isäimme Jumala, sotajoukkojen ruhtinas, Herra Sebaot!
(Nousee ylös. Tämän kuluessa on Sakeus korjannut lippaansa ja tehnyt yhtä ja toista siivoamista huoneessansa.—Lea tulee.)
Entiset. Lea.
SAKEUS. Tyttäreni, sinä olet viipynyt kauvemmin, kuin lupani myönsi.
LEA. Ah, isäni! lentäen kuluu aika, kun sydämmemme askartelee taivaan ihmetöissä.
SAKEUS. Sielusi on tulessa ja liekissä, luulen minä.
LEA. Oi, pyhälle tuntuu ilma, jota hengitän, pyhälle tuuli viikuna-tarhassamme!
SAKEUS. Joko hulluttelet sinäkin?
JOAS. Mitä sanoin minä? Haa, villitys on saanut vallan!
LEA. Joas, ole lausumatta niin, ja sinä, mun isäni armias. (Halailee isäänsä.) Isä, minä olen usein ollut tottelematon lapsi; mutta anna minulle anteeksi, taivaan rakkauden nimessä, anna minulle anteeksi kaikki. Tästälähin lupaan olla kuuliainen Leasi aina.
SAKEUS. Mun tyttäreni, hyvä lapsihan olet ollut aina, paitsi yhdessä kohdassa, mutta siinäpä tuiki itsepintainen ja vastahakoinen. Sinä ymmärrät?
LEA. Minä ymmärrän; tämä viittaa Joakseen, mun ylkääni.
JOAS (erikseen). »Ylkääni!» Sen sanan kuulen hänen suustansa ensimäisen kerran. Hänen mielensä on muuttunut.