SEPETEUS, lukkari.
TOPIAS, suutarimestari.
MARTTA, hänen vaimonsa.
ESKO, | hänen poikansa.
IIVARI. |
MIKKO VILKASTUS, puhemies.
NIKO, merimies.
JAANA, hänen tyttärensä, Topiaksen hoitolapsi.
KRISTO, nuori seppä.
KARRI, talonisäntä.
KREETA, kasvatteensa.
JAAKKO, puusuutari.
SAKERI, Martan veli, viralta pantu polisi.
ANTRES, kraatari ja klanetin-puhaltaja.
TEEMU, viulun-soittaja.
EERIKKI, lautamies.
LEENAN-KALLE.
TEEMUN isä.
ANNA-muori.
Eräs nainen Karrin talossa.
Häämiehiä ja kuokkavieraita.
Näytelmäpaikka Hämeessä.
(Topiaksen huone: perällä ovi ja akkuna, oikealla pöytä, vasemmalla sivu-ovi ja enemmän edessä samalla sivulla rahi ja siinä suutarin kaluja. Jaana istuu pöydän ääressä, kutoen sukkaa, Esko rahin vieressä, neuloen).
ESKO. Jaana! Käskihän äitini, lähteissänsä kylään, että matkalle, nimittäin hääretkelleni, itsiäni sonnustan, ja sulhais-vaatteisin puettuna olen, koska hän takaisin palajaa?
JAANA. Ja käski sun ullakosta ottaa päälles isäs hännystakin, hatun, punaisen västin ja polvipöksyt.
ESKO. (panee työnsä pois). Peijakas! Tästä rientää täytyy, sillä askeleen otan, jota ei nauraa tule. (Menee perältä ulos).
JAANA. Ennen minua hän nai ja on hänellä siis oikeus periä viisisataa riksiä, niinkuin määrää jälkeensäätös, ja minä paitsi jään. Mutta riksit monet tuhannet eivät ole Kristoni verranvastaiset, kuin vaan hänen kerran omakseni saan ja omaksensa joudun minä; ja nytpä, luulen, kohta toivoni perille pääsen. (Kristo tulee). Kristo! Kuinka rohkenet tulla tänne!
KRISTO. Onhan ämmä tiessään?
JAANA. Läksi kirkonkylään.
KRISTO. Ja Topias itse perunamaata perkaavan näkyy. Mutta missä ovat poikansa, missä se harjastukkainen Esko?
JAANA. Hiljaa! Ullakossa hän parhaallaan pukee itsiänsä sulhaiseksi.
KRISTO. Sulhaiseksi?
JAANA. Hän paikalla lähtee häihinsä Mikko Vilkastuksen kanssa.
KRISTO. Asiasta tulee siis jotain?
JAANA. Tulee kaiketi. Nyt kiirehtivät, koska suutarille käskyn käräjiin annoit, saadaksesi naimalupaa.
KRISTO. Ja sentään ala-ikäisenä naittavat poikansa; mynti on hän vasta puolen vuoden päästä.
JAANA. Nytpä äitinsä on kutsumassa tänne lukkaria lupauskirjaa isän puolesta tekemään.
KRISTO. Niin menee meiltä viisisataa riksiä. Nummisuutarin poika ne riistää meiltä, ja sinä olet kuitenkin vanhempi häntä. Tuhat tulimmaista! Se kaistapäinen korpraali, miksi teki hän näin kummallisen jälkisäätöksen? »Kumpi heistä ennen naiduksi tulee», niin seisoo säätös-kirjassa. Onko tämä järjellinen ehto, jolle hän perintö-oikeuden perustaa! Kaikki yhdelle tai puolet kummallenkin määrätty, niin emmepä tietäisi tästä sydäntä karvastelevasta kiusasta nyt. Vahingosta en huoli, mutta se kiusa!—Olispa toisin toki, luulen minä, käynyt, jos ei kova onni sulle suutaria edusmieheksi pannut olis, mutta tätä ehkä äitisi kuollessa jo tarkoittivat ja ovat siis tarkoituksensa päässä nyt. Rutto sen suutarin niskaan!
JAANA. Marttaa enemmin kuin Topiasta meidän moittia tulee; vaimonsapa tässä vallitsee ja neuvot antaa, ja totella saa niin suutari kuin poikansa ja minä. Minua on hän aina tuimasti kohdellut, etenkin siitä asti, koska näkivät, ettei ollut heillä toivoa minusta tyhmän poikansa vaimoksi, ja tätä varroit he kauvan.
KRISTO. Hän on se mainittu suutarin Martta.
JAANA. Olis nyt isäni tässä, mutta voi että taisi hän jättää vaimon ja lapsen ja karata vieraille maille!
KRISTO. Hänestä olen jotain kuullut.
JAANA. Isästäni! Mitä olet kuullut?
KRISTO. Että löytyy hän Suomessa taas; Turussa hänen nähneet ovat, niinkuin kerrotaan.
JAANA. Mutta rangaistus uhkaa häntä.
KRISTO. Muutaman vuorokauden vettä-leipää laki matruusille määrää, joka laivastansa karkaa. Mutta hänen asiansa saa vielä helpomman muodon siitä, että enemmin kuin puolet miehistöstä saman laivan jätit ja samalla matkalla, joka näyttää päällysmiehissä olleen syyn.—Mutta Martta tulee.
JAANA. Riennä tästä, Kristo!
KRISTO. Hän on jo portaalla.
JAANA. Meidän hukka perii.
KRISTO. Eipä hätää tässä. (Martta tulee).
MARTTA. Kristo huoneessani? Ulos! Tuossa on ovi edessäs.
KRISTO. Takanain se on, mutta edessäni on se kuuluisa suutarin Martta ja tässä on ottotyttärensä sulhainen, Kristo, nuori ja uljas seppä. Vävyksenne taidatte häntä kutsua.
MARTTA. Ulos tuvastani, lurjus!
JAANA. Lähe kiireesti, Kristo, ja elä kanssansa riitele!
KRISTO. Mutta ollaan tästälähin ystäviä, Marttani, koska en enään seiso tiellänne viiteen sataan riksiin; ne kereitten niin vikkelästi Eskollenne.
MARTTA. Sinä kirottu mies, etkö tahdo tästä lähteä?
JAANA. Tottele minua, Kristo!
KRISTO. Mutta saakeli sun perii vielä niiden viiden sadan tähden. Koko pitäjämme ja vielä monen naapuripitäjänkin kohta kaikuman pitää veisusta, jonka nimitän: »Suutarin Martta». (Menee. Martta heittää haarun peräänsä).
MARTTA. Nokitonttu! (Eskon ääni ullakosta: »Mikä meteli siellä alhaalla?») (Jaanalle). Sinä lunttu! Enkö ole sua kieltänyt kanssakäymistä pitämästä kanssansa?
JAANA. Mitä taisin tehdä? Ei ollut hän tässä käskystäni.
MARTTA. Kitas kiinni ja sukankudin kynsistäsi pois!—Onko se edes tuumaakaan tänään joutunut eteenpäin? Pois! ja laita itses Nummikoppeliin perkaamaan ja käske Topias sisään. (Jaana menee). Mitä teet sinä siellä ylhäällä? (Eskon ääni: »Hä' puen itseni häävaatteisin, niinkuin sanottu oli»). Tee sitten joutua ja elä kuhnaile siellä, kilpikonna! Kohta ovat lukkari ja Vilkastuksen Mikko tässä. (Eskon ääni: »Hetken päästä olen valmis; isän housuja vedän parhaallaan jalkaani»). (Martta itsekseen.) Mutta tästä hääreisustansa taasen, sen varmaan tiedän, monta naurujuttua nousta pitää, sillä hän on aika tolvana, itsepintainen kuin vanha sonni ja joka irvihampaan leikkikalu. Kylläpä häntä kohtaan, sen tiekköön Jumal', parastani koettanut olen, sekä neuvoilla että köydenpäällä, mutta turhaan kaikki: kannettu vesi ei kaivossa pysy.—Mutta eipä näy vielä Iivaria kotona, ja eilän läksi hän jo kylään, se noiduttu penikka; mutta tuleppas sieltä, niin pamppuni selkäs taasen pehmittämän pitää, sen lupaan. Koettaa täytyy. Rikos rangaistusta vaatii; joko se sitten auttaa tai kaataa, mutta rangaistus tulkoon.—Niin on mulla kaksi poikaa, toinen ukulina tässä edessäni töllöttelee, toinen, vallassa riettauden hengen, kylästä kylään kekkaloittee. (Topias tulee).
TOPIAS. Johan olet kotona, Martta. Mitä sanoi kanttoori?
MARTTA. Niin, mitä sanoi hän. Näinpä maat ja mantereet juosta saan, ja sinä istut kotona kuin pataässä, huolimatta mistään.
TOPIAS. No Martta, tämä oli oma tahtos.
MARTTA. Mitäs teen, koska olen ainoa asian-ajaja tässä huoneessa, te toiset viheliäisiä nahjuja.
TOPIAS. Tuleekos kanttoori?
MARTTA. Miksi ei hän tule, kuin toimitetaan?
TOPIAS. Kuinka tuumailet siis Eskon matkasta?
MARTTA. Että haarapussi olalla hän tästä lähtee morsiustaloon Mikko
Vilkastuksen seurassa.
TOPIAS. Jos pistouvaisimme heille hevoisen.
MARTTA. Vasta häistä takaisin tultuansa nuoren-muorin kanssa, ottakoot kyytihevoisen, mutta tästä sinnen jalkataneissa marssia saavat.
TOPIAS. Mutta näetkös, Martta, hän on mestarin poika ja itse kohta samaan arvoon astuva, ja sentähden ehkä näyttäis tämä jalka-marssinsa vähän sopimattomaksi ja kenties pistäis turmellun ihmisen sydämmelle hieman häpeäksi.
MARTTA. Häpeäksi! Hyväpä jos ei häpeä suurempi tällä retkellä kohtais häntä, mutta pelkään, että tusinoittain hän pilkkahistorjia peräänsä jättää, sillä hän on tyhmää alkujuurta, näetkös.
TOPIAS. Eskoni tyhmä? Tämä on vale ja vihapuhe kateudesta nousnut. »Olenko minä hullu, vaikka minä hulluksi huuttaan», lauletaan Sionissa. —Eskoa et tyhmäksi maininne, yhtä viisas on hän aina kuin isänsäkin, minä nimittäin; hän on ihan kaltaiseni, niin sielun kuin ruumiin puolesta. Hän ei ole tyhmä, vaan vähän itsepäinen, ja sen taitaa tukastansakin nähdä, joka on valkoinen ja harjaskankea, niinkuin ukolla itse tässä. Sanalla sanoin: hän on oikea isän poika, hän on kuvani elävä. (Esko tulee puettuna häävaatteisin).
MARTTA. Aika könsikkä. Mutta tässä ei auta kainostella; koska kosee asia viittä sataa riksiä. Ja Jaanan hyväksi en niitä laske, en vaikka hame pääni päälle säkkinä kiinni-sidottaisiin ja minä viskattaisiin syvyyden kaivoon.
ESKO. Mitäs mamma nyt tykkää minusta?
TOPIAS. Heisaa, Esko! Oikein minun hatussani ja hännystakissani! samassa hännystakissa, jossa minä vuosia takaisin kakskymmentä ja yksi seisoin vihillä Martan rinnalla. Tuntuupa minulle kuin sinun muodossas tuossa nyt itsiäni katselisin yksi ja kakskymmentä vuotta ajassa taaksepäin, ja silloin olit sinä vasta nyrkin kokoinen, ja viisi kuukautta puuttui vielä ennenkuin hengen sait. Mutta niin muuttuu mailma; silloin kuin nyljetty orava, nyt mahdut hädintuskin tähän samaan hännystakkiin; niin muuttuu mailma, Eskoni.
ESKO. Mitäs mamma nyt tykkää minusta?
MARTTA. (istuu pöydän ääressä ja kutoo sukkaa, jonka Jaana jätti). Niin; mitä minä tykkään. Se vaatetus kelpaa, könsikkä.
ESKO. Kuinka istuu selkäpuoleni käydessäni tänne ovenpieltä kohden?
Katselkaa minua tarkasti taakse. (Käy ovelle).
TOPIAS. Oivallisesti! Sinä käyt komeasti kuin rakuunahevoinen.
ESKO. Mutta kysymys on, näkeekös pappa, kuinka hännystakki istuu seljässäni.
MARTTA. Se istuu niinkuin se parhain ilman satulata taitaa, sinä puuhevoinen.
TOPIAS. Hyvin istuu, hyvin!
ESKO. (kääntyen takaisin ja kiirehtii isän luoksi). Onkos papalla nyt oikein tietoa ja käsitystä mihin minä lähden?
TOPIAS. Oojah! Onnea matkallesi, onnea! sanon minä. Sinä aina kukoistaa mahdat ja kauvan elää! Jaa, kaiketi ehdit sinä korkean ijän, minä tiedän sen, sillä ensimäinen sana, jonka lasna ulos suustasi sopersit, oli »leipää».
ESKO. Pitää myös oleman viimeiseni, toivon.—Minä lähden häihini, pappa.
TOPIAS. Jumala olkoon kanssas, poikani, ja suokoon sulle menestystä! Me mahdamme kaikki sinun edestäsi rukoilla, sinun, joka nyt käyt sisään uuteen elämään. Tällä matkalla, johon nyt lähdet, sinua monta vaaraa kohdata taitaa, kuolemakin tulla suittaa, ja muista, että sinäkin olet suuri syntinen.
ESKO. Me olemme kaikki syntisiä, Jumala paratkoon.—Minä otan tärkeän askeleen, pappa.
TOPIAS. Minä ymmärrän.
ESKO. En tarkoita tämmöistä konkari-askelta jaloillani, en.
TOPIAS. Minä ymmärrän. Sinä tarkoitat sitä suurta muutosta kuin sinulle nyt tapahtuva on, koska aviosäätyyn rupeet; tämä on se tärkeä askel.
ESKO. Sitähän minä tarkoitan.
TOPIAS. Me ymmärrämme toinen toisemme tarkoitukset, ehkä välisti vähän haastelemmekin esikuvain ja tunnusmerkkein kautta; emme ole niin tyhmiä.
ESKO. Tyhmyydelle minä olen vihainen ja äreä kuin rakkikoira; mutta viisaus ei ole kaikille annettu.
TOPIAS. Oikein, poikani!—Kuules, niin tahdon sulle kertoa tapauksen pipliasta: Oli eräs hurskas mies nimeltä Topias ja hänellä poika, jonka tuli naimaan lähteä. Malta, Esko, että minäkin olen Topias ja on minulla poikakin, jonka myös on lähteminen kosio-retkelle.
ESKO. Ihmeellinen yhtäpitäväisyys asiassa! Molemmat olit he suutaria myös?
TOPIAS. Sitä en varmaan tiedä, mutta luulen toki, että niin oli laita.—Mutta, niinkuin sanoin, he olit hurskaita miehiä; ja koska nyt poika naista kosimaan läksi, jolla jo seitsemän sulhaista ollut oli, mutt' perkele heidän kaikki surmannut, että oli rakkautensa tyttöä kohtaan saastainen …
ESKO. Mutta minun rakkauteni on puhdas, vaan ei lihan himo eikä silmäin pyyntö.
TOPIAS. Luulenhan, että niin on laita, mutta saatana taitaa kuitenkin surmakses tällä retkellä eteesi heittää verkkonsa ja paulansa.
ESKO. Mutta enemmin kuin saatanata verkkoinensa, pelkään puusuutaria samassa kylässä, jossa Kreeta palvelee. Reppuryssältä, Timoteukselta, olen kuullut, että on toukalla kerno silmä tyttöä kohtaan. Mutta onpa hän vaan puusuutari, viheliäinen nakertaja, jolla ei koskaan ole toivoa mestariksi, johon arvoon minä taidan astua jo ensimäisissä käräjissä. Niin, hän on hangoittelijani, mutta luullakseni ei aivan vaarallinen.
TOPIAS. Oikein haasteltu ja viisaasti. Yhteen vetävät luontomme aina ja joka tempussa. Kuraasi kasvaa sinussa, kasvaa!—Mutta missä katkaisin kertomukseni?—Niin; riettauden henki niitä seitsemää kiusasi ja sentähden he surmattiin.—Kuuntele hartaudella, Esko, minä haastelen pipliasta.
ESKO. Minä vaikenen kuin muuri.
TOPIAS. Mutta koska nyt Topiaksen poika naimaan läksi, niin tulipa
Herran enkeli. Kuules, Esko!
ESKO. Niinkuin muuri.
TOPIAS. Enkeli taivaasta tuli ja tarjoi itsensä puhemieheksi nuorelle Topiakselle, joka kernaasti suostui kauppaan; ja astelit he tapsuttelit kahdenkesken kivistä tietä myöden, mutta koska ehdeit viimein erään virran, niin huusi Topiaksen poika peloissaan korkealla äänellä, sillä suuri kala …
ESKO. (Martalle). Panikos mamma silakoita myös eväspussiini?
MARTTA. Te narrit, niin isä kuin poika. Lukkari tulee. (Eskolle). Sinun silakoita leiviskä laukkuusi saaman pitää, koska tiedän, ettei vähät sulle riitä. (Menee vasemmalle).
TOPIAS. (Katsellen ulos akkunasta). Totta sanoi Martta. Kanttoori tulee nummella; minä otan ja käyn häntä vastaan. (Menee).
ESKO. (Yksin). »Niin muuttuu mailma», sanoi pappa. Varjele minua! Tärkeä askel! Jaa, totisesti, jos sitä oikein sydämen pohjasta mietiskelee; sillä tässä ei ole leikin sijaa, ei ole tässä leikin sijaa. Tunteet erinomaiset tällä hetkellä pitkin ruumistani käyvät päästä kantapäähän ylös alas. Tämä on hääilon esimakua. (Käy edestakasin). Haa! kuin Nummisuutarin Esko vihitään, niin silloinpa mailma päällensä mällistelee. Messuttaman ja laulettaman silloin pitää ja vihkimisen päätettyä alotan minä itse virren »Koko mailma iloit' mahtaa». Minun, täytyy itkeä. (Pyhkii silmiänsä). Mutta auttaisko itku, koska asia kerran on näin pitkälle ehtinyt? Ei yhtään; sentähden itseni miehistää tahdon ja laulaa sen hääveisun, jonka jo lapsena opin. Tämä veisu on kaunis ja suloinen, sitä ei taida kieltää, mutta mielisinpä sitä kuitenkin lisätä muutamalla peräkaneetilla antaen sillä kurilla nuotille enemmin kiivautta ja voimaa. Mutta asiaan. (Laulaa).
Häätoimis' kaikk' hyörii ja pyörii,
Mut' murheissa neitonen käy;
Hän itkee kotoo jättääksens',
Mut' vartoo toki sulhaistans',
Ja portilla pellon on sulhainen,
Jo loistavat leimuvat lyhteet.
Niin. Mutta tähänpä tahtoisin lisätä tämän (Laulaa).
Tilulii, tilulii, tilulilu lilulii!
Toinen värssy sitten:
Niin nousee nyt ankara pauhu
Ja riemusta hääsali soi.
Ei itke enään morsian,
Ei muistel' menneit' päivii hän,
Vaan väikkyvi tanssissa, kultasuu,
Ja päässään on kunnian kruunu.
Tilulii, tilulii,
Tilulilu lilulii!
Kolmas värssy:
Mut mennyt on ihana vuosi,
On mennyt, kuin unien maas'.
Ja morsian nyt laulelee
Ja lapsellensa kertoilee
Mis' löytyvi Onnela kaukainen,
Mis' siintää sen korkeat vuoret.
Tilulii, tilulii
Tilulilu, lilulii!
ja sitten neljäs värssy …
MARTTA. (Sivu-ovelta). Tahdotko pitää kitas kiinni sinä sammakko, taikka tulenko taas ja tanssitan patukkaani seljässäs? Katso vaan itses hyvän sään aikana. Vai sinä tässä keekoilemaan rupeet, könsikkä. (Kutoo).
ESKO. (Yksin). Kovin tunnen tällä hetkellä itseni liikutetuksi, ja sydämeni on kuin palava pikipallo ja tämä on siitä, että mieltäni polttaa Kreeta ja häät.—Kreeta! pääni pyörään käy, koska muistelen, että kohta olen yhtä kanssas, eli toisin, minä tulen sinuksi ja sinä minuksi, sanalla sanoen, Esko on Kreeta ja Kreeta on Esko; ja kutsukoot meitä sitten joko Eskokreetaksi eli Kreetaeskoksi. Niin.—Ijäisen uskollisuuden sua kohtaan vannon, Kreetani; ja jos se ilkeä saatana, joka käy ja nuuskii ympärillämme aina tuomiopäivään asti, jos hän, sanon minä, niin riiviöön mun saattais, että sokeudessani toista naista suutelisin, niin lyö mua vast' kuonoa, lyö mua vast' kuonoa, Kreeta, että hampaat kidassani kalisevat. Sillä hän, joka vapaasta tahdosta on tehnyt pyhän uskollisuuden valan ja sen rikkonut, hän taivaalta ja maalta kirottu olkoon ja päänsä survottakoon nuuskaksi; se on sanottu. (Topias ja Sepeteus tulevat).
TOPIAS. (Avaten oven Sepeteukselle). Tehkäät niin hyvin, kanttoori!
SEPETEUS. Päivää, poika!
ESKO. Terve tuloa, kanttoori! Tärkeät ja kiireet asiat huutavat tällä hetkellä taitoanne tänne, että kaikki laillisesti käytettäis. Minä olen nyt—Jumala varjelkoon meitä nuoria!—ruvennut vähän hulluttelemaan, minä kans', ja tuumailen matkaansaattaa Vilkastuksen Mikolle uuden paidan.
TOPIAS. Kas kuinka kautta rantain poika ilmoittaa aikeensa. Hi hi hi!—
Mutta kanttoori tietää asian juuresta alkaen, hän tietää.
ESKO. Laita on tämä, näkeekö kanttoori.
SEPETEUS. Minä asian tunnen, sen olen kuullut isältäsi; niin, tunnen ja olen sen visusti harkkinut ja tuumaillut, kuinka lupauskirjan isältäsi kokoonpanen.
ESKO. Tässä on päätarkoitus se, että kaikki laillisesti käytetyksi tulee.
SEPETEUS. Hyvin ymmärretty. Minä kirjoitan täkstin, isäsi pistää puumerkkinsä alle, joka todistetaan.
ESKO. Hän pistää puumerkkinsä alle ja minä samoin.
SEPETEUS. Sinun puumerkkiäs siinä ei tarvita.
ESKO. Mutta minun tyhmän järkeni mukaan, täytyy se siinä löytyä laillisuuden tähden.
SEPETEUS. Poika, tahdotko kinata vanhain ihmisten kanssa?
TOPIAS. Esko!
ESKO. Kinata en tahdo, mutta enpä saa sitä päähäni, ettei oman käteni painamaa puumerkkiä tässä kirjassa tarvita. Minäpä tämän asian alku ja juuri, ja sentähden täytyy nimeni seistä supliikissa myös.
SEPETEUS. Kaiketi sen siinä seistä täytyy, mutta täkstissä; alla on isäs nimi ja puumerkki, sen rinnalla taasen todistajan nimi, ja alimaisena kaikista seisoo: »Sepeteus, kanttoori».
TOPIAS. Nyt mahdat asian käsittää?
SEPETEUS. Niin tässä kirjallisesti menetettävä on. Mutta kenen panemme todistajaksi?
TOPIAS. Mikko Vilkastus on siihen soveliain; hän on Eskon puhemies ja seuraa häntä häihin myös. Puheen jälkeen pitäis hänen jo oleman tässä varustettuna häihin. Esko, läheppäs vaan häntä kuulustelemaan.
SEPETEUS. Käy toimeen, poika.
ESKO. Minä riennän, sillä aikaa ei ole enään siekailla. (Menee).
SEPETEUS. Olitko kirkossa eilän?
TOPIAS. Enhän ollut, jumala paratkoon!
SEPETEUS. Vahinko, vahinko, suuri vahinko. Siellä Kurkelan Juho saarnasi, että kajahtelit Herran temppelin seinät.
TOPIAS. Kurkelan Juho! Kas niinpä rikas lapsensa mieheksi saa; mutta mitä auttaa täällä köyhän?—Vai jo mar Juho puusäkissä paukutteli? Hänen tunsin jo pienestä nallikasta ja tuntui hän mielestäni aina vähän tölhömäiseksi, mutta nyt on hän maisteri.